Aamupäivä nautiskeltiin aurinkoisesta säästä ja vapaasta elämästä. Iltapäivällä suunnattiin taas Saagan kanssa Rannikon agilitykoulutukseen. Rata oli tällä kertaa lyhyempi, mutta paristakin kohdasta todella haastava.

Nimittäin tuo hässäkkä nelosputkelta seiskahypylle oli meikäläiselle aivan turhan haasteellinen juttu. Timo näytti ihan järkevältä tuntuvan tavan (minulle uuden) viedä putken jälkeen vitoshyppy, mutta minun supersurkealla koordinaatiokyvylläni se oli niiiin hankalaa. Loppujen lopuksi toistoja tuli Saagalle ihan liikaa, ja kun palkkasin sen pallolla, se meni putkeen ja jäi sinne pallon kanssa makaamaan. Taisi olla protesti. Moni kohta meni ihan yllättävän jees, mutta kun Saaga oli selvästi ihan poikki, lopetin tekemisen siihen. Olihan tässä aika rankka viikonloppu yhdelle pienelle blondipäälle. Pitää tuota taistelukestävyyttä yrittää pikkuhiljaa kasvattaa.

Vein Saagan kotiin ja nappasin mukaani Elsan. Sillä on ollut vähän maha löysällä pari päivää ja kun olkkarin portti oli jäänyt auki, se oli olkkarin matolle käynyt tirauttamassa pienet lörökakat. Että otti aivoon. Mikä tahansa muu matto olisi ollut ok, mutta olohuoneen paperinarumattoa olen yrittänyt varjella. Toivottavasti sain sen puhtaaksi. Joka tapauksessa Elsa lähti matkaan.

Muistin napata jääkaapin hyllyltä mukaan purkillisen tätä. Loput jäivät pakkaseen seuraavaa kertaa varten.

Meillä oli treffit Kristiinan ja Lakun kanssa. Krisse teki verijäljen Elsalle ja minä Lakulle. Elsahan on useampia vuosia sitten ollut mejä-harjoituksessa verijälkeä hakemassa, ja silloin se oli aika hyvä siinä. Lahjattomat harjoittelevat tämän enempää, joten olin ihan toiveikas Elsan suhteen. Alku oli ihan toivotonta. Se kävi vain tien vieressä popsimassa mahavaivoihinsa heinää eikä pientä nuuskimista lukuunottamatta ollut yhtään kiinnostunut jäljestä. Muutaman kerran piti kieltää heinänsyönti ja pökkäistä jäljelle.

Nyt alkaa jo sujua. Tsemppausta Elsa tarvitsi matkan varrella välillä.

- Hmm, täällä tuntuisi olevan jonkinlainen tuoksu - vai nappaisinko tuon heinätupon.

- Elsa, heti hommiin!

-Okei, okei. Ja matka jatkui.

Lopulta päädyttiin kaadolle, jossa odotti verinen sieni - ja lihapullaa. Ei kovin vakuuttava esitys!

Ensi arvelimme, että koska jälki oli  tuore, Elsa arastelisi niin vahvaa tuoksua. Mutta niin reippaasti se veristä sientä haisteli, että luultavasti mahanpurut olivat keskittymättömyyden pääsyy. Saipahan melkein kaksitoistavuotias täti nyt yhden jäljestyskokemuksen lisää.

Tätä tyyppiä ei tarvinnut patistella. Saanko esitellä: Laku, 14 vuotta, mestarijäljestäjä työnsä äärellä.

Laku ei paljon taakseen vilkuillut. Se kuulee huonosti ja näkee huonosti, mutta ei haittaa, kun nenä toimii. Ja sehän toimi hyvin. Kertaakaan ei jälki kadonnut.  Pieni tupsuhäntä vipatti pontevasti merkiksi, että jäljellä ollaan.

Pieni vilkaus taakse päin, mutta sitten taas menoksi. Toinen käännöspaikka eli kulma oli valkovuokkojen keskellä.

Kaato löytyi helposti. En älynnyt jättää sientä paikalle, mutta herkkukuppi siellä oli. Laku oli lihapullansa ansainnut.

Ehkä me otamme tämän vielä uusiksi. Vertakin on vielä jäljellä. Kotona Assi ja Saaga haistelivat kiihkeästi tyhjää verikuppia.