Tämä on Anna.

Rotu - ei labradorinnoutaja, ei sinne päinkään - on portugalinvesikoira, uimapukumallisessa turkissa. Häntätupsu tietenkin on jätetty. Anna on sukulaiskoira, iältään puolitoista vuotias. Kun toin Annan meille, koiratytöt sivumennen nuuhkaisivat: "Ai tuommoisen toit tällä kertaa." ja keskittyivät olennaiseen, eli emännän vastaanottamiseen puolentoista tunnin raastavan eron jälkeen. Anna ei kyykistellyt siskonsa Figon tapaan, joten puolin että toisin kaikki sujui enemmän kuin sujuvasti.  Koska mietin, että neljä vesikoiraa Meganen takatilassa voi olla liikaa, puin Elsalle valjaat (turvavyön viralliset valjaatkin olisi talossa ollut, mutta muuan tihulainen oli joskus syönyt lukon mäsäksi) ja laitoin vanhan neidin etupenkkimatkustajaksi. Valjaista tuli jatkopala turvavöihin, joten sinänsä matka oli turvallinen. Mutta Elsan mielestä ajatus etupenkkimatkustamisesta oli kertakaikkiaan SURKEA! Se yritti käydä maate, mutta soveliasta asentoa ei löytynyt. Venytin jatkopalan hihnan ääriasentoon, että ei kiristäisi, mutta vaikeaa, niin vaikeaa oli Elsukalla. Ajomatka kesti onneksi vain reilun tunnin, joten pitkään ei muori joutunut pinnistelemään. Takapaksi oli vajonnut jo alkumatkasta makuulle.

Anna on vauhdikas tyyppi, joten se oli heti kuin kotonaan.

Saagalla ja Annalla synkkasi ensi hetkestä lähtien. Lempparileikkejä olivat takaa-ajo- ja kiskomisleikit.

Anna on taitava tyttö uimaan ja hetken jo näytti, että Saagakin voisi lähteä toisen perään ---mutta ei.

Se jäi odottamaan, että kamu tuo kepin ja nappasi sen sitten itselleen. Hullu työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Anna odottaa uuden kepin lentoa.

Ulkoilmaelämä vaatii tasaista ruokahuoltoa. Anna oli oikea superimuri numero yksi. Ei kauan nappulat kupissa kolisseet ja sitten pitikin alkaa hiippailla muiden kuppeja kohti. Saaga ensimmäistä kertaa ärähti toiselle koiralle, kun Annan nenä läheni uhkaavasti sen herkkuja. Motivoi Saagaakin pistelemään kerralla kupin tyhjäksi. Yleensä se kotona välillä kiertelee ja kurkkii, ovatko muut syöneet, ennenkuin tyhjentää oman kuppinsa. Assi imuroi kakkoseksi ja Elsan kuppia vahdin minä, ettei kukaan voro sinne menisi.

Rantavedessä oli kiva kahlailla ja kiivetä lähikivelle pällistelemään maailmaa.

Kiskomisleikki voi alkaa.

Assi toimii erotuomarina. Taitaa Saaga vanhemman oikeudella voittaa tämä matsin.

Sitten tuomari ja Anna kävivät vähän uiskentelmassa.

Pöh, aina nuo lutraa - murjotus, murjotus, murjotus.

Kohta oli jo uusi leikki käynnissä. Onneksi kapulat ovat ehtymätön luonnonvara.

Kyllä elämä mökillä on ihanaa.

Anna lähtee kepin noutoon.

Saaga nostelee varovasti käpyjä kahlaussyvyydessä.

Pah, tuollaista mamistelua.

Kun Saaga sitten plumpsahti laiturilta veteen -okei okei, vähän avustettuna - ja ui rantaan, Anna oli sitä mieltä, että uimamaisteri voi vähän yrittää kukkoilla.

Mutta ei siitä sen suurempaa kalabaliikkia tullut, vaan leikit jatkuivat tasavertaisina.

Yhtenä mökkipäivänä oli lämmin, mutta navakka tuuli. Portugeesin korvat meinaa irrota päästä.

Anna päättää pelastaa korvansa.

Hyökyaaltoja

Korvat turvassa ja keppi suussa

Saaga alapuoli märkänä

Pikkuhiljaa kahlaussyvyys lisääntyi.

Mut en mie kyl vielä aio uija.

Pistin muun joukon mökkiin, puin Saagalle pelastusliivin (lähinnä siksi, että kahvasta on helppo ohjata koiraa veden suuntaan), kaivoin salaisen aseen esiin eli riistapukin ja heittelin sitä houkuttelevasti veteen. Pientä saattelua veteen tarvittiin, mutta Saaga ui hakemaan pukkia useita kertoja. Vähän kerrallaan edetään. Nappulauittoa ei tehty Tiinan vinkistä huolimatta, sillä Saaga ei niin perso ruokanappuloille ole, ja ne herkkunappulat, joita yritin veteen laittaa, upposivat kuin kivi. Pöh! Kelluisikohan Frolic? Pitää kokeilla seuraavalla kerralla. Joka tapauksessa otin toisen riistapukin mukaan kaupunkiin, jos vaikka vielä päästäisiin kokeilemaan sen vetovoimaa.

Entä Elsa? Oli sekin mökillä, mutta vietti aikaansa huilaten ja omiaan vaellellen-

- ellei joku nuoremmista sattunut sille vähän vauhtia tuuppaamaan.

Ei sitä kaiken aikaa jaksa riehua. Krooh!

Yhden joukkoposeerauksen onnistuin saamaan, ennenkuin Anna taas livahti tiehensä.

Hyvin se tontilla pysyi. Vaikka sillä on aika vahva vahtimistaipumus, oppi se sangen nopeasti, ettei naapureille huudeta hävyttömyyksiä. Vaikka naapurimökin pikkukoirat kiljuivat laiturilla, kukaan meidän typyköistä ei provosoitunut haukkumaan seuraksi. Onneksi.

Tänään kesken juoksuleikin Anna kiljaisi, ja surkeasti piipittäen se tuli luokseni istuen viereeni ja nostaen vasemman jalan ilmaan. Minä silittelin ja äännähtelin myötätuntoisesti ja säälivästi. Hetken kuluttua kipu kai hellitti, koira huokaisi - ja lähti ontumatta matkaan. Kohta jo riehuleikit jatkuivat. Mietin vain, onko tämä turvautuminen joku ihmisen kanssa eläessä opittu tapa vai onko susilaumassakin haavoittuneiden tapana hakeutua johtajan luo turvaan. Oli aika liikkistä, että kolmen päivän tuntemisen jälkeen luottamus hoitajan apuun oli noin selvä.

Nyt ollaan taas kaupungissa. Paluumatkalla Elsakin meni paksiin. Muutama murahdus kuului, kun joku potki toista, mutta kaikki taisivat löytää oman tilansa, kun päitä ei näkynyt kuin satunnaisesti. Anna lähtee huomenna kotiinsa. Tämän iltapäivän ja illan se opettelee elämään ekaa kertaa kerrostalokoirana. Muutaman kerran se on jo ilmoittanut kumeasti käytävässä kulkeville, kuka täällä vartioi. Onneksi lopettaa, kun kiellän. Varaudun jo ensi yönä saamaan sydänhalvauksen, kun Anna karjahtaa aamulehden tuojalle pari valittua sanaa.  Tästäkin huolimatta tosi kiva koira!