Päivällä jo treenailin Saagan kanssa. Koira ei ollut koskaan kuullutkaan kuulemma luoksetulossa seisomisesta. Teki vain läpijuoksuja. Otettiinpa sitten lyhyeltä matkalta, ja muisti palasi kummasti. On tää niin omituinen laji, kun dementia iskee tuosta noin vain.

Friidan treeneissä aloitettiin luoksepäästävyydellä ja paikallamakuulla. Luoksepäästävyydessä piti varsin hyvin minuun kontaktia, vaikka Saija käpälöi. Kun paikallamakuu alkoi,  rivistön takana vähän kauempana pari nahkacollieta haukkua räkytti toisilleen ja lopulta toinen rähähti oikein kunnolla. Meidän koirairivistömme korvat liikuivat eloisasti takasuuntaan, mutta kukaan ei lähtenyt paikoiltaan. Friida rysähti ensin makaamaan vinoon lonkalleen, mutta jossain vaiheessa oli korjannut asennon oikeaksi. Taisin olla juuri silloin piilossa auton takana. Melkein kolme minuuttia makuuta meni oikein hienosti.

Sitten otettiin seuraamista. Ensin askelia sivulle (hyvin sujui) ja askelia eteen (melko hyvin nekin). Vaan kun alettiin pitempää seuruuta hitaalla vauhdilla, Friida yritti epätöivoisesti koukkia päätään minun käteni alle tsekatakseen, olisiko siinä nakkia ja minä painoin hampaat irvessä kättä reiteen toistaen Sivu, SIVU! Välillä meni ok, välillä Friida loittoni vähän, sitten taas käden kaivamista, sitten oikeaa paikkaa....argh, mikä sekametelisoppa koko seuraaminen. Äitinsä oli tuossa iässä paljon lahjakkaampi seuraamisessa.  Ehkä sen kanssa oli treenattukin paljon enemmän .

Kaukokäskyissä Friida maahan menossa kellahti lonkalle, ellei ollut napakkaa käsiapua. Kotona se ei sitä ole tehnyt, mutta nyt oli välimatka hiukan pitempi ja se varmaan vaikutti.

Tunnarikapula piilotettiin heinikkoon ja hyvin Friida haisteli sen esiin.

Kannattaisi varmaan vähän useammin harjoitella. Kaiketi.

 

Asiasta kukkaruukkuun: Assista on tullut vanha. Se kuorsaa yöllä nukkuessaan !